Rakkaudesta elokuvaan

Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut elokuvaa taiteen ja viihteen muotona.

Pienenä pyöreäposkisena poikana kulutin lukemattomia hetkiä kotisohvalla Clint Eastwoodin spaghettiwesternejä tuijotellessa. Suosikkini näistä Clintin spagettiwesterneistä oli Kourallinen dollareita, joka oli itse asiassa Clintin uran ensimmäinen päärooli (ja samalla ensimmäinen timantti, joka syntyi Clintin ja ohjaaja Sergio Leonen yhteistyön tuloksena). Hänen esittämällään pyssysankarilla ei ollut elokuvassa lainkaan nimeä, hän oli yksinkertaisesti ”The Man with No Name”.

The Man with No Name: You see, I understand you men were just playin’ around, but the mule, he just doesn’t get it. Course, if you were to all apologize…

Ehkä se oli tuo hänen hahmostaan huokuva salaperäisyys tai kylmänviileä pelottomuus mikä teki Clintistä kuolemattoman sankarin pienen pojan silmissä. Harvalla uudemman aikakauden näyttelijällä muuten on samanlaista luontaista karismaa kuin Clintillä. Clint kykeni käytännössä näyttelemään yhdellä ilmeellä läpi nuo spaghettiwestern-klassikot ja olemaan silti kiinnostava.

Spaghettiwesterneistä tieni elokuvien ihmeellisessä maailmassa vei Clintin muiden tuotantojen pariin. Dirty Harryn kaltaiset äijäilyyn perustuvat kyttäleffat vankistivat Clintin asemaa sankarina silmissäni. Samaan aikaan, Clintin rinnalle alkoi nousta kuitenkin myös toisenlaisia elokuvasankareita. Arnold Schwarzenegger edusti kokonaan uudenlaista sankarityyppiä. Hän ei ollut samalla tavalla kylmänviileä kivikasvo kuin Clint ja hänen karismansa perustui enemmänkin machoiluun, suurten lihasten pullisteluun ja tietynlaisesta pökkelömäisyydestä juontuviin humoristisiin piirteisiin. Ensimmäinen Arnoldin leffa, jonka muistan, taitaa itse asiassa olla legendaarinen Commando. En tiedä voiko Commandon sanoa millään mittarilla olevan kovin hyvä elokuva, mutta on se ainakin viihdyttävä.

Col. John Matrix: Excuse me, how long is the flight?

Flight Attendant: About eleven hours, sir.

Col. John Matrix: Thank you. And please don’t wake my friend. He’s dead tired.

Samaa voisi sanoa esimerkiksi Ivan Reitmanin ohjaamasta Kindergarden Cop -elokuvasta. Kindergarden Cop on itse asiassa Commandon lailla elokuva, jollaisia ei juurikaan tehdä enää nykypäivänä. Tietynlainen kepeän pohjavireen omaava actionkomedia, joka saa katsojan hyvälle tuulelle (kyllä, Commando on mielestäni jonkin sortin komedia, vaikkei sitä välttämättä ihan sellaiseksi ole alkujaan tarkoitettu). Mikä tärkeintä: kumpikaan edellä mainituista elokuvista ei ota itseään liian vakavasti.

John Kimble: Who is your daddy, and what does he do?

Tästä päästäänkin yhteen tärkeään pointtiin, jota haluan painottaa elokuvia katsoville ihmisille. Elokuvien kohdalla on tärkeää muistaa, että jotkut elokuvat ovat enemmän taidetta ja jotkut puolestaan viihdettä.

Annan teille karkean vertauskuvan. Jos menet McDonaldsiin ja tilaat Quarter Pounderin, et odota saavasi Michelin-tason ruoka-annosta. Samalla tavalla, jos menet elokuviin katsomaan vaikka Will Ferrellin komediaa, et välttämättä odota, että kyseessä olisi Oscarin arvoinen mestariteos. Kaikkia elokuvia ei lähdetä tekemään sillä ajatuksella, että sillä voitettaisiin palkintoja. Jotkut elokuvat tehdään ensisijaisesti viihteeksi. Otetaan esimerkiksi Marvelin elokuvat. Niiden elokuvalliset ansiot eivät ole juuri millään tavalla kovin merkittäviä, mutta iso osa kyseisistä leffoista on pirun pätevää viihdettä. Tällaisia elokuvia ei tulisi kuitenkaan tuomita vain sen takia, että ne on tehty nimenomaan viihteeksi. Totta kai nautin taiteellisilta ansioiltaan hienoista teoksista, mutta on sydämessäni tilaa myös aivot narikkaan -tyylisille viihdepläjäyksille. Ne eivät sulje toisiaan pois. Mitä enemmän meillä on molempia, sitä rikkaampi koko elokuvallinen universumi on. Eikö vain?

Yinsen: That could run your heart for fifty lifetimes!

Tony Stark: Yeah. Or something big for fifteen minutes.

Toinen asia minkä haluan myös nostaa pöydälle on se, että ihmisten tulisi mielestäni katsoa enemmän myös niitä niin sanottuja huonoja elokuvia. Se auttaa nimittäin saamaan suhteellisuudentajua. Liian moni ihminen, joka pitää itseään jonkinlaisena elokuvaharrastajana, tekee sen virheen, että katsoo vuoden aikana vain ne muutamat, kriitikoiden jo valmiiksi ylistämät elokuvat. Miten sitä voi todella tietää mitä erinomainen on, jos ei ole ikinä kokenut mitään oikeasti surkeaa?

Tällöin elokuvamaailmaa on myös vaikea lähteä tarkastelemaan avoimin mielin, ilman erinäisiä ennakko-odotuksia. Sitä paitsi, odotuksetkin voivat pettää. Se kaikkien hehkuttama viihden tähden tekele ei välttämättä olekaan sinusta niin ihmeellinen. Toisaalta taas, se kaikkien haukkuma yhden tähden pökäle voi sinusta ollakin jopa yllättävän mielenkiintoinen.
Itselleni kävi esimerkiksi Jokeri-elokuvan kohdalla niin, että odotin sitä kuin kuuta nousevaa. Elokuvan ensimmäisestä teaser-trailerista huokui sellaista tietynlaista karua realismia ja psykopaattisuutta mitä olin halunnut nähdä tämän kaltaisessa sarjakuvamaailmaan perustuvassa leffassa (sellaista Taksikuski-henkeä, mitä myös ohjaaja Todd Phillips oli elokuvaa tehdessään tavoitellut). Kuitenkin, katsottuani sitten itse leffan, oli minulla jokseenkin tyhjä ja pettynyt olotila. Lukuunottamatta Joaquin Phoenixin vangitsevaa roolisuoritusta, ei elokuvalla ollut juuri mitään annettavaa. Jokeri oli mielestäni kovin ennalta-arvattava ja tyhjänpäiväinen leffa, jonka varsinainen sanomakin jäi arvoitukseksi itselleni.

Mutta, palatakseni äskeiseen, Iso-Arska edusti itselleni tosissaan uudenlaista sankarityyppiä ja Arnoldin kevyemmistä leffoista siirryin sitten Predatorin ja Terminatorin kaltaisiin, hivenen brutaalimpiin teoksiin. Brutaalista puheen ollen, taisi olla jokseenkin noita aikoja, kun tutustuin ensimmäisen kerran Paul Verhoevenin alkuperäiseen Robocop-elokuvaan.

The Old Man: That’s nice shooting there. What’s your name son?

Officer Alex J. Murphy/RoboCop: Murphy.

Myönnän, että olin aivan liian nuori näkemään Robocopin kun sen ensimmäisen kerran katsoin, sillä elokuvassa nähtävä Murphyn teloituskohtaus syöpyi ikuisesti verkkokalvoilleni. Kyseessä on mielestäni edelleen yksi raaimpia ja väkivaltaisimpia kohtauksia koko elokuvahistoriassa. On muuten hassu juttu, että muutama vuosi takaperin tehty Robocop-remake teki periaatteessa kaiken väärin. Se ei ollut ensinnäkään samanlainen amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen vikoja ovelasti kritisoiva satiiri kuin alkuperäinen teos. Myös kaikenlainen ylitseampuva väkivalta loisti poissaolollaan (ehkä vertaan elokuvaa nyt liikaa alkuperäiseen enkä osaa ajatella sitä omana itsenäisenä teoksena, mutta mielestäni Robocopin kaltainen leffa ei voi olla liian siloiteltua PG13-höttöä).

Jälleen eksyin aiheesta, joten palataanpa vielä takaisin Iso-Arskan pariin. Suosikkini Arnoldin leffoista on muuten juurikin aiemmin mainitsemani Predator, joka on ohjaaja John McTiernanin käsialaa (eli saman miehen, joka on ohjannut myös muun muassa Die Hard ykkösen ja kolmosen). Minun mielestäni koko leffan alkuasetelma on äärimmäisen kutkuttava. Syvälle viidakkoon pudotetaan joukko erikoissotilaita. Heidän tehtävänään on pelastaa sissisotilaiden kidnappaamia panttivankeja. Mutta, nämä erikoissotilaat eivät tiedäkään, että viidakossa vaanii näkymätön vihollinen, joka alkaa saalistamaan heitä yksi kerrallaan.

Maj. Alan ”Dutch” Schaefer: If it bleeds, we can kill it.

Predator on myös niitä harvoja rooleja (Terminator ykkösen ja kakkosen lisäksi), joissa Arnold ei sorru käytännössä lainkaan tietynlaiseen ylinäyttelemiseen. Hänet on helppo ottaa vakavasti majuri Dutchin roolissa (vaikka hän pääseekin Predatorissa viljelemään muutamia humoristisia one-linereita, lue = get to the choppa).

Voi muuten tulla yllätyksenä, että henkilökohtainen suosikkini Terminator -elokuvista ei ole suinkaan Tuomiopäivä, vaan se alkuperäinen ja ensimmäinen Terminator. Ehkä se johtuu nimenomaan elokuvan synkkyydestä ja siitä, että Arnoldin tulkitsemasta T-800-kyborgista ei ole tehty vain isoa vitsiä. Sen sijaan, T-800 tuntuu aidolta uhkalta läpi elokuvan. Elokuva myös keskittyy niin sanotusti oikeisiin asioihin, kuten esimerkiksi Linda Hamiltonin esittämän Sarah Connorin roolihahmon kehittämiseen.

Terminator: I’m a friend of Sarah Connor. I was told she was here. Could I see her please?

Väärinymmärrysten välttämiseksi, en missään nimessä väitä ettenkö pitäisi Tuomiopäivästä. Se on mestarillinen jatko-osa, mutta ensimmäinen Terminator vetää mielestäni silti pidemmän korren.

Seuraavaksi päästäänkin sitten yhteen kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Itse asiassa, jos olen aivan rehellinen, seuraava leffa on kaikkien aikojen suosikkini, se on nimittäin top-5 listani kärjessä. Miksikö? Tietyllä tapaa tätä on vaikea perustella; se on vähän sama kuin jos joku kysyisi minulta miksi pidän suklaasta?

Kyseessä on siis ensimmäinen Die Hard. Ja jos mietitään asiaa elokuvallisten ansioiden puolesta, niin olihan Die Hard tietynlainen pioneeri toimintaelokuvien historiassa. Se esitteli elokuvamaailmalle ensimmäistä kertaa erilaisen, Clintin kylmänviileästä kivikasvoisuudesta ja Arnoldin pullistelevasta machoilusta poikkeavan vitsailevan sankarityypin, eräänlaisen Matti Meikäläisen, joka vain oli väärässä paikassa väärään aikaan. Bruce Willisin tähdittämällä John McClanella oli sopivalla tavalla pilke silmäkulmassa ja hän oli hiestä, verestä ja rikkinäisestä hihattomasta huolimatta aina erittäin cool. Toki elokuvassa nähtiin myös paljon muita asioita, joita kopioitiin kiitettävästi toimintaelokuvissa vielä vuosia myöhemmin (vielä tänäkin päivänä). Die Hard oli aikaansa edellä ja se on edelleen (ainakin) viihdyttävyysarvoltaan täyttä timanttia (ja kyllä, Die Hard on jouluelokuva, käsikirjoittaja on asian vahvistanut).

John McClane: Welcome to the party, pal!

Äkkiseltään voisi päätellä, että rakkauteni elokuvaan pohjautuu melkeinpä täysin toiminnan ja tietynlaisen sankariteeman ympärille. Die Hard, Kourallinen dollareita ja Predator – onhan niissä joitain yhtäläisyyksiä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi nuorempana nähnyt paljon muunlaisiakin elokuvia ja nauttinut niistä yhtä lailla.

Otetaan esimerkiksi sellainen klassikko kuin Uneton Seattlessa. Uneton Seattlessa on erinomainen elokuva, koska sen päänäyttelijöillä (Tom Hanks ja Meg Ryan) on niin täydellinen kemia. Hauskintahan tässä kaikessa on tosin se, että he ovat samaan aikaan ruudulla käytännössä vasta leffan viimeisessä kohtauksessa, Empire State Buildingin huipulla. Silti sitä on koko elokuvan ajan helppo uskoa, että nämä ihmiset tai hahmot ovat toisilleen tarkoitetut. Elokuvan viimeinen kohtaus vain vankistaa tämän uskomuksen todeksi.

Annie Reed: Destiny is something we’ve invented because we can’t stand the fact that everything that happens is accidental.

Johtuu ehkäpä tuosta kyseisestä elokuvasta, että rakastan yhä nykyäänkin romanttisia komedioita. Pretty Woman, Prinssille morsian, Sinulle on postia, Kuinka hukata kundi 10 päivässä ja Kate & Leopold, onhan näitä. Olen pohjimmiltani toiveikas ihminen, joten minusta on aina toisinaan mukava nauttia kevyestä, rakkauden täyteisestä viihteestä, jossa on lähes varmuudella onnellinen loppu.

Entä sitten draamat? Jatkan Tom Hanks -linjalla ja nostan heti ensimmäisenä esiin Frank Darabontin ohjaaman elokuvan Vihreä Maili, joka perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan. Vihreä Maili on kerta kaikkisen loistelias elokuva, jolla on hieno sanoma muun muassa epäoikeudenmukaisuuteen ja rasismiin liittyen. Siinä on huikeita näyttelijäsuorituksia (Tom Hanks, Michael Clarke Duncan ja Sam Rockwell eritoten), mahtava juoni ja sydäntäsärkevä lopetus, joka saa varmasti kyynelkanavat avautumaan.

John Coffey: People hurt the ones they love. That’s how it is all around the world.

Darabontin tuotannoista löytyy muitakin helmiä. Itsestään selvä nosto tässä kohtaa on tietysti maailman parhaaksi elokuvaksikin tituuleerattu Rita Hayworth – Avain pakoon, mutta haluaisin antaa erityismaininnan tieteiskauhuelokuvalle The Mist – Usva, joka perustuu Vihreä Maili -elokuvan lailla Stephen Kingin samannimiseen kirjaan. Kyseessä on varsin ahdistava parituntinen, jossa pääosaa esittävä (aliarvostettu) Thomas Jane jää loukkuun mystisen usvan ympäröimään ruokakauppaan yhdessä poikansa ja enemmän tai vähemmän tuntemattomien ihmisten kanssa. Elokuvan edetessä tosin herää kysymys, että onko suurin uhka tuo kauppaa ympäröivä mystinen usva (ja sen sisällä piilevä vaara) vai kaupassa olevat ihmiset? Sinällään The Mist on varsin mielenkiintoinen tutkielma ihmisen käyttäytymisestä uhkaavan tilanteen alla.

Kauhusta puheen ollen, ensimmäinen varsinainen kauhuelokuva jonka muistan nähneeni on David Cronenbergin mainio Kärpänen. Kyseessähän on varsin goremainen kertomus epäonnistuneesta tieteellisestä kokeesta ja ihmisen muuntautumisesta kärpäseksi. Elokuvassa nähtävät lukuisat, iljettävän aidon näköiset käytännön efektit jäävät varmasti kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa ja onhan elokuva muutenkin hieno kuvaus yhden miehen kärsimysnäytelmästä. Voisi sanoa, että kyseessä on elämän rooli pääosassa nähdylle Jeff Goldblumille.

Seth Brundle: My teeth have begun to fall out. The medicine cabinet is now the Brundle Museum of Natural History. You wanna see what else is in it?

Mutta, palatakseni draamoihin, toinen huikea draama minkä haluan nostaa esille on Paul Thomas Andersonin There Will be Blood. Onko olemassa vaikuttavampaa näyttelijäsuoritusta koko elokuvahistoriassa kuin Daniel Day-Lewisin tulkitsema Daniel Plainview?

There Will be Blood on niin käsittämättömän hyvä elokuva, etten oikein tiedä mistä edes aloittaisin. Sen jokainen kohtaus on niin kauniisti kuvattu, että elokuvasta voisi ikuistaa otoksen kuin otoksen seinälle. Sen musiikki, jonka on muuten säveltänyt Radiohead-yhtyeen Jonny Greenwood, tukee kohtauksia täydellisesti. Sen käsikirjoitus on hienosti rakennettu tutkielma ihmisen loputtomasta ahneudesta. Jotain ohjauksen tasosta kertoo se, että elokuva uskaltaa edetä kaikessa rauhassa. Näyttelijöille annetaan kohtauksissa aikaa ja tilaa. Kimaltelevana kruununa tämän kaiken päällä on Daniel Day-Lewisin uskomaton roolisuoritus. Hänen muuntautumisensa ahneeksi, pahansisuiseksi ja (loppua kohden myös) katkeraksi Daniel Plainviewksi on unohtumaton kokemus katsojalle kuin katsojalle.

Daniel Plainview: I have a competition in me. I want no-one else to succeed. I hate most people.

Vielä yksi nosto draamojen puolelta, ehkä hieman yllättävämpi sellainen. M. Night Shymalanista voi ohjaajana olla montaa mieltä (etenkin miehen viime vuotisten tuotosten perusteella), mutta ei hän aina ole aivan toivoton tapaus ollut. Kuudes Aisti on varmasti edelleen yksi miehen parhaimpia ja tunnetuimpia teoksia, mutta oma suosikkini miehen tekeleistä on Bruce Willisin ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä Unbreakable. Kyseessä on hidastempoinen, supersankarimytologiaa tutkaileva draama (ei siis aivan perinteinen supersankarielokuva), joka jaksaa pitää otteessaan. Elokuvan alkumetrien tapahtumat synnyttävät paljon kysymyksiä, joihin saamme vastauksia pitkin tarinaa. Leffan loppuhuipennus on taattua Shyamalania, mutta ei siitä sen enempää. Jääköön sen kokeminen katsojalle, mikäli Unbreakable ja (luokattoman huono) Glass eivät ole ennestään tuttuja teoksia.

Elijah Price: Do you know what the scariest thing is? To not know your place in this world, to not know why you’re here.

Tästä kirjoituksesta näyttää nyt muodostuneen tajunnanvirtamainen kertomus rakkaudestani elokuvaa kohtaan. Eli teksti on aika lailla sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Tämä on kuitenkin vasta alkua. Tulen jatkossa pyhittämään blogisivustoni elokuva-aiheisille kirjoituksille, sillä elokuva itsessään (taiteen ja viihteen muotona) on niin suuri intohimon kohde itselleni. Se sama pieni pyöreäposkinen poika, joka tuijotteli sohvalla Clintin länkkäreitä, istuu nimittäin edelleen tässä.

Instagram: villevento | Twitter: @VilleVento

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s